Niska- ja hartiakipu, joka piti hereillä tunteja yöllä on nyt vaimennut särkylääkkeen ja -voiteen alle. Uni pelasti, lääkkelle luovuttamiseni jälkeen, mitä pelastettavissa oli ja nukuin pitkään. Tänään ei ole aikatauluja odottamassa täyttäjäänsä. Vain omia, itse luomiani askelmerkkejä kohti erilaisia päämääriäni; yrityksen kehittämistä, maksavia asiakkaita, yhdistyksien asioiden hoitoa, muuttoa, sukulaisten ja ystävien yhteydessä pysymistä ja normaalia kodinhoitoa.
Näennäisen tyhjä piha kuhisee jo elämää. Talitintit ja jopa värikäs närhi kävivät vilahtamassa ikkunan takana. Marraskuulle oudon lämmin ja kirkas auringon nousun kajo kymmenen maissa kultaa puut, pellon ja rakkaan kotikuuseni oksat. Alan heti kirjoittaa, kun jokin tuntuu siihen kutsuvan.
Miksi kirjoitan?
Ajatusten taustalla häämöttää tarve osallistua yhteiskuntaan. Tehdä jotain, ei vain olla tavallisena arkimaanantaina kotona, rauhassa, yksin....- Onko se huono omatunto? Ajatus laiskuudesta? Tapa suorittaa asioita? Elämän kutsu? Tähän liittyy eilen lukemani artikkeli kirjailija Paula Havasteesta, jossa hän totesi, että inhoaa sanaa inspiraatio. Artikkelin mukaan hän ei olisi kirjoittanut yhtäkään kirjaa, jos hän olisi vain sitä odotellut.
Olen usein keskustellut kirjoittamisesta kollegani Anun kanssa; minun mielestäni inspiraatio ja flow ovat se tila, kun hyvää tekstiä voi kirjoittaa. Anu, kiireisenä neljän lapsen äitinä ja yrittäjänä vastaa aina siihen, että jos hän sitä olisi odottanut, jäisi kaikki tekemättä ja ainakin kirjoittamatta. Hänen mielestään kirjoitusta kyllä tulee, kun tietää, mistä kirjoittaa. Näistä ajatuksista syntyi aikanaan vireyden ylläpitoon liittyvät blogit yhteisellä Virvote sivustollamme.
Tiedänkö, mitä ja mistä kirjoitan?
Kirjoittaminen on minulle tärkeä asia, keskustelen siinä niin itseni kanssa kuin koko elämän kanssa ja ehkä jopa, uskaliaasti sanoen, maailmankaikkeuden kanssa. Annan tekstin tulla, miten se tulee, ainakin jos en ole jo etukäteen määrännyt aihetta itselleni, mistä kirjoitan. Sitten palaan siihen, mitä kirjoitin. Luen läpi, kuuntelen kirjoittamaani ja myös korjailen tekstiä, kun tunnen tarvetta selkeyttää niin, että joku muukin saa siitä irti jotain. Kun kirjoitan, kirjoitan itselleni, mutta haluan tekstin silti olevan helppoa ymmärtää muillekin ja luen sitä kuvitteellisin toisten silmin ja ajatuksin. Ajatuksissani kaikuu kuitenkin juuri nyt; Kirjoitus pysyy, tämä hetki meni jo ohi.
Palaan tähän hetkeen. Talitintti siemenmökkinsä katolla katsoo minuun, eikä sen kummemmin piittaa aikeistani. Käy mökin aukolle nokkimaan ravintoa, jotta jaksaa touhuta touhujaan ja varautua talveen. Närhi säikähti jo niin, minut huomatessaan, että lensi tiehensä odottamaan rauhallisempaa hetkeä osallistua siemenkarkeloihin. Pieni pyöreähkö hömötiainen nokkii rauhassa omaa ateriaansa kuuseni juurella. Vaikka eihän se ole minun kuuseni, sen on istuttanut aivan joku muu oman talonsa nurkalle. Onni nimeltään. Nyt talo on toistaiseksi minun kotini ja kuusi suo turvansa ja on lainassa sen aikaa minulle. Pian se onkin jonkun toisen kuusi…
Kierrän ja kaarran aihetta kuvaamalla ulkoista maailmaa. Kirjoitanko nyt oikein? Vastaus kumpuaa sisältäni; tämä riittää minulle. En tiedä, tarvitseeko tämän muuta tehdäkään. Halusin silti julkaista tämän tekstin, ehkä jopa jonkun toisen ihmisen yhteyttä etsien. Tällä hetkellä se kuitenkin puhdistaa omaa päätäni, jotta muut tavat osallistua ihmisyyteen saavat tilaa.
Kirjoittaessa yksin ja silti yhteydessä
Kirjoittaessani tätä havaitsin silmäkulmastani kissani juoksevan kohti metsän rajaa, kuunnellen korvat höröllään, hiipien lopulta lehtikasan ohitse puiden suojaan. Sen vaistot ajoivat sen toimintaan. Mortti-varis, jonka kanssa olen ystävystynyt vuosien varrella, näki minut ilmeisesti ikkunassa ja tuli katsomaan, josko saisi aamupalaa. En siis olekaan yksin, kuten alussa kuvasin.
Nyt juuri olen kyllä fyysisesti erossa ihmisistä, mutta selkeänä osana elämää. Itse asiassa, näköjään, varsin kuhisevaa marraskuista elämää. Kasvi- ja eläinkunnan vuodenkierto on nyt syystalven vaiheessa, varautumassa talveen. Ehkä jopa tietävät, millaiseen talveen. Osaavat ikiaikaisen luontoyhteytensä kautta lukea tätä maailmaamme. Tietävät, mitä tehdä seuraavaksi. Maa,vesi ja ilma, jossa elämme kertoo sen heille samoin kuin meillekin monin merkein.
Merkeistä puheenollen, nyt usva laskeutui, eikä aurinkoa enää näy. Mikään ei edes värähdä näkökentässäni. Olen harsomaisen vaaleuden sisällä taloni lämmössä, läppäri polvilla. Päässäni käväisin aurinkoisella parvekkeella etelässä, meren rannalla, viime loman maisemissa. Se on siellä nyt, ihan niinkuin minäkin olen tässä nyt. Oivallan, että pystyn käymään, kokemaan ja aistimaan ihan kaiken mitä haluan, mistä vain haluan, milloin vain haluan.
Ajattelen, että kirjoittaminen yhtälailla on ajan ja tilan yli tuntemista, katsomista, kuulemista. Sen avulla voin lisäksi laajentaa omaa kokemustani, ajatteluani ja tajunnan virtaani kollektiiviseen tajuntaan.
Vielä en tunne osaavani tehdä tuota laajentumista ilman kirjoittamista. Toisaalta, ehkä osaankin - en vain täysin tiedosta, miten koko ajan yhteys on olemassa. Kaiken kautta. Ihan kuten eläin- ja kasvikunta lukevat merkkejä. Ehkä minäkin, olenhan myös eläin - kirjoittava eläin, joka sai tästä kirjoituksesta puhtia jatkaa omien askelmerkkiensä seuraamista, hyvillä mielin ja ...vailla suorittamista :-).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti