Ennen oli hauskaa käydä
välipäiväalennusmyynneillä etsimässä löytyisikö itselle mitään
sopivaa. Nyt ei moinen käväissyt edes mielessä.
Tavarapaljouden keskellä ennemminkin katselee, mistä voisi luopua.
En ole siivoamisellakaan mieltäni nyt rassannut, sillä
halusin käyttää joulun ajan työtauon olemiseen ja rauhoittumiseen hektisen syksyn jälkeen.
Alkuun siinä auttoivat sukulaislapset,
jotka tulivat ennen joulua muutamaksi päiväksi kylään. Ei ehkä
sinänsä rauhoittavaa, mutta irroitti ajatukset hyvin töistä. Leikkiin ja muuhun puuhaamiseen syventyminen teki hyvää!
Seuraavaksi jouluvierailut, syöminen ja elokuvat veivät mukanaan,
mutta Tapaninpäivän iltana alkoi olemisen sietämätön keveys
tuntuakin raskaammalta. Ajatukset siirtyivät tekemiseen,
suunnitteluun ja huolehtimiseen ja kas – olokin alkoi tuntua
sairaalta. “Ei voi olla totta!!!”, ajattelin ja tankkasin itseni
täyteen c-vitamiinia, sinkkiä ja d-vitamiinia sekä nukuin lähes
vuorokauden.
En ole varma kumpi auttoi, mutta
sairaus tuntuu ekan erän luovuttaneen. Eilen aloitimme yhteistyökumppanini kanssa n.s. töihin orientoitumisen. En enää erottele työtä ja muuta elämääni erikseen, ja kirjoittaminen yhdistyy molempiin.
Otsikoin tämän kirjoituksen nimellä välipäivälöytöjä, sillä
kaiken tuon edellä kertomani lisäksi mieleni on selkeästi hakenut
jotakin uusia uria pienen pysähtymisen aikana... Osa niistä tuntuu
jopa jakamisen arvoiselta.
Pysähtymisen arvon etsiminen on tullut
tärkeäksi. Aloitin joulukuun alussa kirjoittamaan kynällä, pieneen siniseen vihkoon, itselleni tärkeitä ajatuksia. Niistä
ensimmäinen oli: “Kuuntele, pysähdy, tutki ja nauti, sillä ainut
varma asia on, että koskaan et tiedä, etkä ehdi kaikkea.” Pidin
siitä niin kovin, että jaoin sen heti Fbssä ja sain kovasti
tykkäyksiäkin sille. Sillä kirjoituskerralla ajatuksia siirtyi
paperille numeroituna kuusi kappaletta ja tuo oli siis ensimmäinen.
Tänään avasin vihon uudelleen, sillä
tuntui että halusin lisätä sinne jotain. Luin kuitenkin ensin
muutama viikko sitten kirjoittamani asiat. Pidin niistä
edelleenkin. Eniten kuitenkin alkoi naurattamaan oma touhuni; Olin hienosti nimennyt vihon alkamaan sanoilla 10 tärkeintä
ajatusta. Sitten olin jo edellisellä kerralla kirjottaessani vetänyt
yli tuon 10 ja vaihtanut eteen viitosen. Tämän jälkeen oli kuudes
ajatus halunnut siirtyä paperille, eli olin päätynyt vetämään
vitosenkin yli ja kirjoitanut eteen jo vähän epävarmemman kutosen.
Tänään sitten tajusin, miten oma
tärkeilynhaluni ja hallinnan tarpeeni huutaa ilmi tuosta otsikosta.
Onneksi alkoi naurattamaan, eikä niinkään harmittamaan! En enää
vetänyt viivaa kutosen yli, vaan kirjoitin "hienon" otsikon päälle:
Tärkeitä ja ei niin tärkeitä ajatuksia ja vielä piirsin
hymynaaman perään.
Pidän tuota itselleni arvokkaana välipäivälöytönä mieleni poluilta. Ehkä siitä on iloa
jollekin muullekin! Seitsemmänneksi ajatukseksi tuli sitten ihan
kirjattuna: Elämä ei ole niin vakavaa kuin luulet!!! - nimenomaan
kolmella huutomerkillä varustettuna.
Iloisin loppuvuoden ajatuksin Päivi