Vietän itselleni harvinaislaatuista
juhannusta. Yleensä on ystäviä, sukua ja muita ihmisiä joko
kokoontunut meille tai sitten on itse hakeutunut lajikumppanien
seuraan juhlimaan. Nyt sattui niin, että miehelläni oli töitä
koko juhannus varhaisesta aamusta aina iltakuuteen. Päätin
siksikin vaihteeksi tosissani rauhoittua yksinään suomalaisessa
järvimaisemassa, lukea, liikkua ja levätä. Etenkin päätin
unohtaa työasiat, sillä yrittäjänä ne tuntuvat pyörivän päässä
lähes kaiken aikaa, vaikka työkseen selittää rauhoittumisen
tärkeyttä... Vastasin kaikkiin lähtökutsuihin kieltävästi ihan
hyvillä mielin, enkä varannut jääkaappia täyteen juhlaruokia tai
-juomia, kuten tavallisesti. Jo tunsin rauhan laskeutuvan, kun ei
tarvinnut kauppoihinkaan rynniä!
Aatto meni oikein mukavasti. Touhuilin
sitä ja tätä, kävin lähikaupassa hakemassa uusia perunoita ja
kalaa. Satoi ja oli kohtuullisen koleaa, mutta se ei haitannut
lainkaan. Tuumailin siivoavani kesäkatoksemme alkukesän tuulten
tuiverrukselta ja laitoin musat soimaan. Kissani pyörivät
ihmeissään ja onnellisena jaloissa ja lopulta totesivat, että
kaipa tässä nyt sitten ollaan ihan paikoillaan ja voi rauhoittua
katselemaan emännän touhuja. Istuttelin muutaman kesäkukan ja
kas...aurinkokin alkoi paistamaan ja niinpä vetäisin
ruohonleikkurin käyntiin. Aikani lykittyäni joku puska tarttui
kaasarin vieteriin (tai johonkin...) ja irroitti sen, enkä löytänyt
enää sille oikeaa kiinnikepaikkaa. Siihen jäi ruohonleikkaus.
Harmitti vähän, sillä aikomus oli yllättää mieheni hoidetulla
nurmikolla ja siistillä pihalla...
Tunsin jo kuitenkin tehneenikin jotain,
joten istahdin ja nautin istuttamistani kukista ja puoliväliin
edenneestä ruohonleikkauksesta. Laitoin juhannusviestejä sinne
tänne ja hain lasillisen valkoviiniä hyräillen ja tanssahdellen radion kesämusan tahtiin. Onpas tämä rentoutuminen mukavaa!
Mieheni tullessa olin jo hakenut
viikatteen, jolla huitelin menemään omenapuiden alustoja puhtaaksi.
Patistin häntä heti laittamaan leikkurin vieterin paikalleen ja
niin kiltti, tehokas mieheni heti tekikin. Sitten niitimme
nurmikentät loppuun urakalla ja ups.. kellokin meni pikkasen yli
iltakuuden. No ei se nyt kai ole ihan minuuteista kiinni, koska se
lippu nostetaan! Niinpa puoli seitsemältä nousi siniristilippu
salkoon ja uudet perunat lähtivät pesuun ja grilli kuumaksi.
Perunat höyrystymään, kala grilliin mieheni lennolta tuomien
braatwurstien kanssa ja bon appétit. Toinen lasillinen valkoviiniä
siivitti ruuan mukavasti alas.
Rantasaunaankin olin ehtinyt kantaa
puut ja sytyttää tulen pesään, joten pian ruuan jälkeen pääsimme
nauttimaan saunan ja uimisen riemusta. Sihautin paikallisen uuden
panimon olutpullon auki saunan kuumuudessa samalla kun mieheni
siemaili vichyään, lentämään kun oli lähdössä seuraavana
aamuna aikaisin. Vähän jo alkoi raukaista tehokkaan päivän
jälkeen... ja kun vielä tiesi, että mies joutuisi jokatapauksessa
heräämään ennen kuutta, menin itsekin nukkumaan jo kymmenen
tienoilla. Tuumasin vain, että onpas tämäkin koettu –
juhannuksena nukkumassa näin aikaisin. Ulkona aurinko paistoi järven
takaa vielä täydeltä terältä...
Kolme (ok.. tais mennä neljäskin,
muistin että otin yhden oluen siinä saunaa lämmitellessä...)
alkoholiannosta varmisti, että uni ei ollutkaan kovin palauttavaa. Tottakai heräilin aamuyöstä ja tuskailin kun piti käydä juomassa vettä
ja hikoilututti. Mieheni lähti ennen kuutta töihin ja uupuneena menin takaisin
petiin. Nukuinkin varmaan yhden puolentoista tunnin syklin verran ja
sitten heräsin enemmän tai vähemmän väsyneenä. Ulkona satoi,
eikä päässyt edes kasvimaata kitkemään, hmm.. mitähän sitä
tekisi. No kirjoja on luettavana kasa, aloitetaanpas niistä. Äh...
ei oikein pysty keskittymään, pitäis siivota keittiö ainakin
tiskeistä ja muusta. Sen tehtyäni palasin kirjan ääreen ja
rauhoituinkin hetkeksi “Superaivojen” parissa, samalla pohtien,
miten itse ajattelee “vääriä” ajatuksia eikä osaa irrottautua
niistä tarpeeksi. No ok, kyllä tuota mieltä kuitenkin jo vähän
on oppinut hallitsemaan. Kai tässä oikealla tiellä ollaan.
Kas sade loppui... eikun ulos! Jokin
aika sitten perustamani kasvimaa näytti siltä, että mielikuvitusta
käyttämällä sieltä löytyisi kasvipenkit ja välipolut... mutta
piti olla kyllä hyvä mielikuvitus. No hanskat käteen ja nyhtämään.
Hiki helmeillen otsallani totesin puolen tunnin nyhtämisen jälkeen,
että joo.. onhan täällä sentään persiljaa, timjamia, minttua ja
raparperia. Hyvä minä. Ja eikun jälleen se viikate käteen ja
siistimään eilisiä ruohonleikkaamisen reunajälkiä. Ai kun alkoi
näyttää siistiltä! Vettä juomalla oikein urakalla alkoi olo
muutenkin kohentua. Päätin laittaa kalaa uuniin lounaaksi ja tehdä
ihanan marja-raparperipiiraan. NAM. Kaikki onnistui ja söin hyvillä
mielin ja sitten tuntui, että viime yön nukkumattomuus alkoi
kostaantumaan. Päätin antaa itselleni päiväunioikeuden. Filtti
mukaan ja sängynpäälle pötkölleen. Ei mennyt kuin pari minuuttia
niin vaivuinkin syvälle uneen. Sade alkoi uudelleen ja
matalapainekin veti minuakin yhä syvemmälle ja syvemmälle uneen.
Taisin nukkua ainakin pari tuntia! Herätessäni oli melkoinen
uni-inertia vallalla. Huuuuh, mitähän se kellokin jo on??? Tuntui
vähän syylliseltä olo, enkä saanut kiinni että miksi ihmeessä –
tätähän se piti ollakin, lepoa ja rauhaa. Päätin rauhoittaa
mieltäni.
Heräilin siis rauhassa ja aloin seuraavaksi miettiä
ystäviäni ja sukulaisiani – mitähän he puuhailevat missäkin
päin. Olo tuntui hetken vähän yksinäiseltä. Sitten karaisin
jälleen mieleni, tätähän mä halusin, nyt näpit irti puhelimesta
ja muista viestimistä! Mieheni tuli jälleen kuuden kieppeillä
kotiin ja tuumasi ensimmäikseksi, että saahan tänään olla vaan.
Myönnän, että itse olin jo tuumaillut pientä ajelua tai
vieraisilla käyntiä lähimökillä tai vastaavaa. Tajusin jälleen,
että voi minua – toinen tulee töistä ja haluaa rentoutua ja itse
ei pysty nauttimaan tästä hetken pysähdyksestä kaiken keskeltä.
Päätin mennä ongelle, sillä siellä aina rauhoittuu.
Madot siis kaivuuseen ja kissaa
houkuttelemaan mukaan. Kissa vilkaisi minua väsynein viirusilmin
mieheni vatsan päältä sohvalta, jossa sai unista, levollista
rapsutusta osakseen. Päätin jättää kollit elpymään ja
suuntasin rantaan. Aurinkokin taas pikkasen kurkisteli pilvien takaa,
järvi oli kohtuu tyyni ja muutama pisara silloin tällöin iski
järven pintaan. Oli kaunista ja rauhallista. Mielikin taas vähän
jäi paikoilleen, vaan hmm - saalistus, sehän on tärkeää. Kissa
pitää opettaa kalan makuun ja näyttää että osataan sitä
saalistaa vaikkei ihan yhtä taitavasti kuin nämä nelijalkaiset
ystäväni. Matoa koukkuun (muovihanskoilla vähän vaikeaa...) ja
kas jopa alkoi kalaakin tulla. Sangossa ui jo neljä kaveria, kun
alkoi kyllästyttää. Sekä minua, että kaloja. Lähdin ylös
hakemaan kissaa ihastelemaan puuhiani.
No nyt oli kissakin jo innoissaan,
olivat vetäneet pikku päikkärit mieheni kanssa. Miehenikin tuli
katsomaan kuinka hieno kalasaalis saa kohta kyytiä. Joopajoo...
kissa kyllä ihmetteli, haisteli ja katseli, mutta sitten lähti
omille teilleen, joten päästin kalaraukat takaisin järveen ja
toivotin hyvää elämää. Toisaalta olin niiden puolesta iloinen,
toisaalta harmitti että kissa ei tajunnut hyvän päälle. No ehkä
sen oma saalistaminen on tärkeämpää kuin valmiin palan saaminen.
Olipahan yritetty. Ilta oli jo ehtinyt iltapalaan, syötyäni
katselin hetken teeveen tarjontaa, mutta uusinnat eivät pitkään
jaksaneet innostaa. Lipun laskettuamme yhdeksän tienoilla
sadepisaroitakin alkoi taas tiputella maahan. Kaunista oli ja väsykin
alkoi pikkuhiljaa taas koputella kehossa. Kylläpä tuota unta nyt
tarvitseekin paljon!
Lintujen liverrykseen nukahdettuani
joskus kymmenen jälkeen heräsin ensimmäisen kerran kunnolla, kun
mieheni kömpi ylös joskus kuuden jälkeen. Pistin vielä silmät
kiinni ja kunnolla heräsin vasta lähempänä kahdeksaa jälleen
lintujen liverrykseen. Nyt oli takana ihanan syvä uni ja sopiva yö,
olo tuntui siltä miltä toivoinkin. Vireältä! Lepäsin hetken ja
tuumailin, että nyt teen oikein sopivan päivän itselleni. Otin
upouudet lenkkivaatteet päälle ja lähdin ennen aamiaista ulos.
Leikin hetken kissojen kanssa ja eksytin ne lopuksi kannoiltani ja
lähdin kävelylle. Aurinko paistoi, ja muutama koiran kävelyttäjä
tuli asuntoalueen alussa vastaan. Hyvät huomenet ja hymyt ja hyvä
olo. Kirkonkellokin alkoi kaikua sunnuntai aamussa kävellessäni
takaisinpäin. Oi sunnuntaiaamun rauhaa! Poimin vielä matkalta
muutaman horsmankärkikasvuston ja söin ne aamiaisella leivän
päällä. Puristin tuoretta appelsiinimehua, söin jugurtin,
pähkinöitä ja nautin. Olo tuntui kevyeltä ja hyvältä, voisi
sanoa terveeltä, jopa voimalliselta!
Ajatus alkoi suuntautua pienen
rauhoittumisen jälkeen omaan työhön. Siihen miten pyrkii kertomaan
ihmiselle juuri siitä miltä nyt itsestä tuntuu. Rauhalliselta ja
hyvältä. Ja seuraava ajatus oli, että kyllähän sen saavuttaminen
taas kesti. Meni kaksi kokonaista päivää itseä ja rauhaa
hakiessa. Ensin piti tehdä, suorittaa ja tuntea syyllisyyttäkin
siitä että vaan on. Jos tämä on itsellekin näin vaikeaa, niin
mitä auttaa puhua mielen hallinnasta, unen tärkeydestä, ravinnon
laadusta, liikkumisen merkityksestä, työn suhteuttamisesta lepoon
jne. Tuntui hetken vähän tyhjältä.
Sitten aloin kirjoittamaan, koska
halusin selvittää itselleni tätä asiaa, työtä, lepoa ja rauhaa.
Halusin olla yksin ja rauhassa ja niin tein, vaikka välillä mieli
vastusti. Halusin antaa mielelleni rauhaa, sen hakeminen kesti, mutta
sain sitä aina välillä ja yhä enemmän, mitä enemmän huomioin
omaa touhuamistani ja “häröilyäni”. Välillä oikein jopa
nauratti oma säätäminen ja hetkelliset ahdistuspuuskat. Eiköhän
tämä taas auta jatkamaan vireyden edistämistä. Itse kokien ne
asiat on ennekin sisäistetty sen verran, että niistä uskottavasti
voi kertoa eteenpäin. Jokaisen ne täytyy tietenkin myös itse
kokea, käydä läpi säädöt ja hetkelliset ahdistukset.
Mielenrauhan löytyy yhtähyvin
ihmisten keskeltä kuin hiljaisuudesta, kun sen on päättänyt
löytää. Unen merkityksen tajuaa kun herää todella vireänä.
Keho kertoo ravinnon määrän ja laadun, kun sitä osaa kuunnella.
Liikkumisen antama hyvä olo kertautuu kaikeen muuhun.
Tuon työn ja
levon suhteuttamisen kanssa itselläni on yhä eniten työtä.
Arvelen, että monella muulla suomalaisella myös. Kai siinä on
kovan ilmastomme, säälimättömän pitkän talven, lyhyen tehokkaan
kesän ja pitkien niihin perustuvien perinteidemme paine. Olemme
suoriutuja kansaa. Sillähän me olemme aina pärjänneet ja nousseet
ties mistä alhoista. Nyt kun osaisimme vielä suhteuttaa työn ja
levon oikein, niin että ne päiväunetkin voisi ottaa tarvittaessa
ilman syyllisyyden tuntoa. Päätän itse nyt alkaa painottamaan
vieläkin enemmän oman työn ja levon oikeaa suhdetta.
Lepo
voimauttaa työn ja siihen vielä ilo elämästä mukaan. Jess- nyt
loppui kirjoittaminen, taidan mennä laiturin nokkaan maate :-) Aurinkokin taas paistaa!
Hyvää
juhannuksen jatkoa kaikille. Levätkää hetkessä!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti