Yhden uuden oven aukaisu

Eilen tein osaltani uuden aluevaltauksen elämässäni; - Liityin Facebookiin
Ei kovin ihmeellistä, mutta itselleni henkisesti aika iso oven aukaisu. Olen sinänsä täysin yhteisöllisyyden ja avoimuuden kannalla... Aiemmin minua silti kovasti ahdisti se, että tietojani kerää joku markkinataho järjestelmällisesti ja pyrkii hyötymään sekä minusta että kontakteistani. Nyt päästin ahdistuksestani irti ja totesin olevani hyvin tyytyväinen ratkaisuuni!

Hassua sinänsä tuo ennakkoasenteeni asiaan. Olenhan yritykseni kautta luonut nettisivustoja ja liittynyt Linkediniin sekä myös Faceen. Samoin olen kirjoittanut täysin omana itsenäni tätä blogiakin ja viserrän sillointällöin twiittejä. Yrittäjänä teen myös itse aina hyödyllisten kontaktien keruuta. Aika itsekäs tuo kohtuullisen jyrkkä kantani on siis tainnut ollakin. Kai siinä mukana on ollut silkkaa varovaisuuttakin - liiallisen luottamuksen ja avoimuuden vaarat sekä elämän varrella koetut pettymykset ihmissuhteissa tai oman kärsimättömän ja äkkipikaisen luonteen tuomat uhat ovat kummitelleet mielessä.

No nyt ne pelot ovat voitetut ja, kuten aina, se kannatti! Kiitos Some-Sanna opelle HAMKista,  joka taisi poistaa suurimmat estot ja yrittäjäkollega Anulle, joka lopuksi pisti minut seinää vasten asian kanssa;  Tulevien Virvote-työkirjojemme keskusteluryhmään osallistuminen vaati nimittäin oman profiilin facessa. Toki monia muitakin ystäviä ja sukulaisia on aiemmin minua yrittänyt houkutella mukaan ja nyt lopulta vastaan heidänkin huutoonsa - anteeksi viivästys ja kiitos kutsuista!!!

Uutuudenhurmassa istuin eilen kyllä tietokoneen äärellä ihan liikaa, joten se on tietysti huono juttu. Tavoite on rajata tilannetsekkaukset tai -päivitykset kertaan päivässä - katsotaan nyt millä aikajänteellä tähän päästään...Alussa annan itselleni luvan kurkata silloin tällöin sopivissa raoissa useamminkin tätä uutta ja hauskaa yhteydenpitokanavaa.

Sain eilen jo yli 50 kaveria ja tietysti toivon tahdin jatkuvan. On mahtava kuulla ja löytää ihmisiä vuosien takaa jopa kansakouluajoilta asti. Kansakoulu on se entisaikojen koulusysteemi, jota kävin sen viimeisinä henkäyksinä Jalasjärven Koskuella elämäni ensimmäiset 4 kouluvuotta. En vielä tainnut lisätäkään kaikkia käytyjä kouluja tai työpaikkoja edes tuonne, joten löydettävää piisaa! Arvelenkin, että saan vielä kaivella muistini kätköjä useampaankin kertaan :-). Taitaa olla hyvää aivojumppaakin tämä vielä kaupanpäälle!

Jokohan minäkin nyt sitten alan olla Some-Päkä?? Taidan kohta lisätä sen Päävirvottaja -tittelin eteen, ja ottaa noi ylivirvottaja-aktivisti Anssin suosimat hauskat tittelit käyttöön kun tuo FRM-ohjaaja on niin helkatin tylsä - miltäs kuullostais? :-)

Mukavaa yhteisöllistä somekeskiviikkoa kullekin!
t Some-Päkä, Päävirvottaja....






 

Rauhoittumisen vaikeudesta ja ihanuudesta.

Vietän itselleni harvinaislaatuista juhannusta. Yleensä on ystäviä, sukua ja muita ihmisiä joko kokoontunut meille tai sitten on itse hakeutunut lajikumppanien seuraan juhlimaan. Nyt sattui niin, että miehelläni oli töitä koko juhannus varhaisesta aamusta aina iltakuuteen. Päätin siksikin vaihteeksi tosissani rauhoittua yksinään suomalaisessa järvimaisemassa, lukea, liikkua ja levätä. Etenkin päätin unohtaa työasiat, sillä yrittäjänä ne tuntuvat pyörivän päässä lähes kaiken aikaa, vaikka työkseen selittää rauhoittumisen tärkeyttä... Vastasin kaikkiin lähtökutsuihin kieltävästi ihan hyvillä mielin, enkä varannut jääkaappia täyteen juhlaruokia tai -juomia, kuten tavallisesti. Jo tunsin rauhan laskeutuvan, kun ei tarvinnut kauppoihinkaan rynniä!

Aatto meni oikein mukavasti. Touhuilin sitä ja tätä, kävin lähikaupassa hakemassa uusia perunoita ja kalaa. Satoi ja oli kohtuullisen koleaa, mutta se ei haitannut lainkaan. Tuumailin siivoavani kesäkatoksemme alkukesän tuulten tuiverrukselta ja laitoin musat soimaan. Kissani pyörivät ihmeissään ja onnellisena jaloissa ja lopulta totesivat, että kaipa tässä nyt sitten ollaan ihan paikoillaan ja voi rauhoittua katselemaan emännän touhuja. Istuttelin muutaman kesäkukan ja kas...aurinkokin alkoi paistamaan ja niinpä vetäisin ruohonleikkurin käyntiin. Aikani lykittyäni joku puska tarttui kaasarin vieteriin (tai johonkin...) ja irroitti sen, enkä löytänyt enää sille oikeaa kiinnikepaikkaa. Siihen jäi ruohonleikkaus. Harmitti vähän, sillä aikomus oli yllättää mieheni hoidetulla nurmikolla ja siistillä pihalla...

Tunsin jo kuitenkin tehneenikin jotain, joten istahdin ja nautin istuttamistani kukista ja puoliväliin edenneestä ruohonleikkauksesta. Laitoin juhannusviestejä sinne tänne ja hain lasillisen valkoviiniä hyräillen ja tanssahdellen radion kesämusan tahtiin. Onpas tämä rentoutuminen mukavaa!

Mieheni tullessa olin jo hakenut viikatteen, jolla huitelin menemään omenapuiden alustoja puhtaaksi. Patistin häntä heti laittamaan leikkurin vieterin paikalleen ja niin kiltti, tehokas mieheni heti tekikin. Sitten niitimme nurmikentät loppuun urakalla ja ups.. kellokin meni pikkasen yli iltakuuden. No ei se nyt kai ole ihan minuuteista kiinni, koska se lippu nostetaan! Niinpa puoli seitsemältä nousi siniristilippu salkoon ja uudet perunat lähtivät pesuun ja grilli kuumaksi. Perunat höyrystymään, kala grilliin mieheni lennolta tuomien braatwurstien kanssa ja bon appétit. Toinen lasillinen valkoviiniä siivitti ruuan mukavasti alas.

Rantasaunaankin olin ehtinyt kantaa puut ja sytyttää tulen pesään, joten pian ruuan jälkeen pääsimme nauttimaan saunan ja uimisen riemusta. Sihautin paikallisen uuden panimon olutpullon auki saunan kuumuudessa samalla kun mieheni siemaili vichyään, lentämään kun oli lähdössä seuraavana aamuna aikaisin. Vähän jo alkoi raukaista tehokkaan päivän jälkeen... ja kun vielä tiesi, että mies joutuisi jokatapauksessa heräämään ennen kuutta, menin itsekin nukkumaan jo kymmenen tienoilla. Tuumasin vain, että onpas tämäkin koettu – juhannuksena nukkumassa näin aikaisin. Ulkona aurinko paistoi järven takaa vielä täydeltä terältä...

Kolme (ok.. tais mennä neljäskin, muistin että otin yhden oluen siinä saunaa lämmitellessä...) alkoholiannosta varmisti, että uni ei ollutkaan kovin palauttavaa. Tottakai heräilin aamuyöstä ja tuskailin kun piti käydä juomassa vettä ja hikoilututti. Mieheni lähti ennen kuutta töihin ja uupuneena menin takaisin petiin. Nukuinkin varmaan yhden puolentoista tunnin syklin verran ja sitten heräsin enemmän tai vähemmän väsyneenä. Ulkona satoi, eikä päässyt edes kasvimaata kitkemään, hmm.. mitähän sitä tekisi. No kirjoja on luettavana kasa, aloitetaanpas niistä. Äh... ei oikein pysty keskittymään, pitäis siivota keittiö ainakin tiskeistä ja muusta. Sen tehtyäni palasin kirjan ääreen ja rauhoituinkin hetkeksi “Superaivojen” parissa, samalla pohtien, miten itse ajattelee “vääriä” ajatuksia eikä osaa irrottautua niistä tarpeeksi. No ok, kyllä tuota mieltä kuitenkin jo vähän on oppinut hallitsemaan. Kai tässä oikealla tiellä ollaan.

Kas sade loppui... eikun ulos! Jokin aika sitten perustamani kasvimaa näytti siltä, että mielikuvitusta käyttämällä sieltä löytyisi kasvipenkit ja välipolut... mutta piti olla kyllä hyvä mielikuvitus. No hanskat käteen ja nyhtämään. Hiki helmeillen otsallani totesin puolen tunnin nyhtämisen jälkeen, että joo.. onhan täällä sentään persiljaa, timjamia, minttua ja raparperia. Hyvä minä. Ja eikun jälleen se viikate käteen ja siistimään eilisiä ruohonleikkaamisen reunajälkiä. Ai kun alkoi näyttää siistiltä! Vettä juomalla oikein urakalla alkoi olo muutenkin kohentua. Päätin laittaa kalaa uuniin lounaaksi ja tehdä ihanan marja-raparperipiiraan. NAM. Kaikki onnistui ja söin hyvillä mielin ja sitten tuntui, että viime yön nukkumattomuus alkoi kostaantumaan. Päätin antaa itselleni päiväunioikeuden. Filtti mukaan ja sängynpäälle pötkölleen. Ei mennyt kuin pari minuuttia niin vaivuinkin syvälle uneen. Sade alkoi uudelleen ja matalapainekin veti minuakin yhä syvemmälle ja syvemmälle uneen. Taisin nukkua ainakin pari tuntia! Herätessäni oli melkoinen uni-inertia vallalla. Huuuuh, mitähän se kellokin jo on??? Tuntui vähän syylliseltä olo, enkä saanut kiinni että miksi ihmeessä – tätähän se piti ollakin, lepoa ja rauhaa. Päätin rauhoittaa mieltäni.

Heräilin siis rauhassa ja aloin seuraavaksi miettiä ystäviäni ja sukulaisiani – mitähän he puuhailevat missäkin päin. Olo tuntui hetken vähän yksinäiseltä. Sitten karaisin jälleen mieleni, tätähän mä halusin, nyt näpit irti puhelimesta ja muista viestimistä! Mieheni tuli jälleen kuuden kieppeillä kotiin ja tuumasi ensimmäikseksi, että saahan tänään olla vaan. Myönnän, että itse olin jo tuumaillut pientä ajelua tai vieraisilla käyntiä lähimökillä tai vastaavaa. Tajusin jälleen, että voi minua – toinen tulee töistä ja haluaa rentoutua ja itse ei pysty nauttimaan tästä hetken pysähdyksestä kaiken keskeltä. Päätin mennä ongelle, sillä siellä aina rauhoittuu.

Madot siis kaivuuseen ja kissaa houkuttelemaan mukaan. Kissa vilkaisi minua väsynein viirusilmin mieheni vatsan päältä sohvalta, jossa sai unista, levollista rapsutusta osakseen. Päätin jättää kollit elpymään ja suuntasin rantaan. Aurinkokin taas pikkasen kurkisteli pilvien takaa, järvi oli kohtuu tyyni ja muutama pisara silloin tällöin iski järven pintaan. Oli kaunista ja rauhallista. Mielikin taas vähän jäi paikoilleen, vaan hmm - saalistus, sehän on tärkeää. Kissa pitää opettaa kalan makuun ja näyttää että osataan sitä saalistaa vaikkei ihan yhtä taitavasti kuin nämä nelijalkaiset ystäväni. Matoa koukkuun (muovihanskoilla vähän vaikeaa...) ja kas jopa alkoi kalaakin tulla. Sangossa ui jo neljä kaveria, kun alkoi kyllästyttää. Sekä minua, että kaloja. Lähdin ylös hakemaan kissaa ihastelemaan puuhiani.

No nyt oli kissakin jo innoissaan, olivat vetäneet pikku päikkärit mieheni kanssa. Miehenikin tuli katsomaan kuinka hieno kalasaalis saa kohta kyytiä. Joopajoo... kissa kyllä ihmetteli, haisteli ja katseli, mutta sitten lähti omille teilleen, joten päästin kalaraukat takaisin järveen ja toivotin hyvää elämää. Toisaalta olin niiden puolesta iloinen, toisaalta harmitti että kissa ei tajunnut hyvän päälle. No ehkä sen oma saalistaminen on tärkeämpää kuin valmiin palan saaminen. Olipahan yritetty. Ilta oli jo ehtinyt iltapalaan, syötyäni katselin hetken teeveen tarjontaa, mutta uusinnat eivät pitkään jaksaneet innostaa. Lipun laskettuamme yhdeksän tienoilla sadepisaroitakin alkoi taas tiputella maahan. Kaunista oli ja väsykin alkoi pikkuhiljaa taas koputella kehossa. Kylläpä tuota unta nyt tarvitseekin paljon!

Lintujen liverrykseen nukahdettuani joskus kymmenen jälkeen heräsin ensimmäisen kerran kunnolla, kun mieheni kömpi ylös joskus kuuden jälkeen. Pistin vielä silmät kiinni ja kunnolla heräsin vasta lähempänä kahdeksaa jälleen lintujen liverrykseen. Nyt oli takana ihanan syvä uni ja sopiva yö, olo tuntui siltä miltä toivoinkin. Vireältä! Lepäsin hetken ja tuumailin, että nyt teen oikein sopivan päivän itselleni. Otin upouudet lenkkivaatteet päälle ja lähdin ennen aamiaista ulos. Leikin hetken kissojen kanssa ja eksytin ne lopuksi kannoiltani ja lähdin kävelylle. Aurinko paistoi, ja muutama koiran kävelyttäjä tuli asuntoalueen alussa vastaan. Hyvät huomenet ja hymyt ja hyvä olo. Kirkonkellokin alkoi kaikua sunnuntai aamussa kävellessäni takaisinpäin. Oi sunnuntaiaamun rauhaa! Poimin vielä matkalta muutaman horsmankärkikasvuston ja söin ne aamiaisella leivän päällä. Puristin tuoretta appelsiinimehua, söin jugurtin, pähkinöitä ja nautin. Olo tuntui kevyeltä ja hyvältä, voisi sanoa terveeltä, jopa voimalliselta!

Ajatus alkoi suuntautua pienen rauhoittumisen jälkeen omaan työhön. Siihen miten pyrkii kertomaan ihmiselle juuri siitä miltä nyt itsestä tuntuu. Rauhalliselta ja hyvältä. Ja seuraava ajatus oli, että kyllähän sen saavuttaminen taas kesti. Meni kaksi kokonaista päivää itseä ja rauhaa hakiessa. Ensin piti tehdä, suorittaa ja tuntea syyllisyyttäkin siitä että vaan on. Jos tämä on itsellekin näin vaikeaa, niin mitä auttaa puhua mielen hallinnasta, unen tärkeydestä, ravinnon laadusta, liikkumisen merkityksestä, työn suhteuttamisesta lepoon jne. Tuntui hetken vähän tyhjältä.

Sitten aloin kirjoittamaan, koska halusin selvittää itselleni tätä asiaa, työtä, lepoa ja rauhaa. Halusin olla yksin ja rauhassa ja niin tein, vaikka välillä mieli vastusti. Halusin antaa mielelleni rauhaa, sen hakeminen kesti, mutta sain sitä aina välillä ja yhä enemmän, mitä enemmän huomioin omaa touhuamistani ja “häröilyäni”. Välillä oikein jopa nauratti oma säätäminen ja hetkelliset ahdistuspuuskat. Eiköhän tämä taas auta jatkamaan vireyden edistämistä. Itse kokien ne asiat on ennekin sisäistetty sen verran, että niistä uskottavasti voi kertoa eteenpäin. Jokaisen ne täytyy tietenkin myös itse kokea, käydä läpi säädöt ja hetkelliset ahdistukset.

Mielenrauhan löytyy yhtähyvin ihmisten keskeltä kuin hiljaisuudesta, kun sen on päättänyt löytää. Unen merkityksen tajuaa kun herää todella vireänä. Keho kertoo ravinnon määrän ja laadun, kun sitä osaa kuunnella. Liikkumisen antama hyvä olo kertautuu kaikeen muuhun. 

Tuon työn ja levon suhteuttamisen kanssa itselläni on yhä eniten työtä. Arvelen, että monella muulla suomalaisella myös. Kai siinä on kovan ilmastomme, säälimättömän pitkän talven, lyhyen tehokkaan kesän ja pitkien niihin perustuvien perinteidemme paine. Olemme suoriutuja kansaa. Sillähän me olemme aina pärjänneet ja nousseet ties mistä alhoista. Nyt kun osaisimme vielä suhteuttaa työn ja levon oikein, niin että ne päiväunetkin voisi ottaa tarvittaessa ilman syyllisyyden tuntoa. Päätän itse nyt alkaa painottamaan vieläkin enemmän oman työn ja levon oikeaa suhdetta. 

Lepo voimauttaa työn ja siihen vielä ilo elämästä mukaan. Jess- nyt loppui kirjoittaminen, taidan mennä laiturin nokkaan maate :-) Aurinkokin taas paistaa! 

Hyvää juhannuksen jatkoa kaikille. Levätkää hetkessä!!!

Toukotöiden lomassa

Kävellessäni tänä aamupäivänä pikkuista peltoplänttiäni kohti koin kevään valtaavan jokaisen aistini. Ampiainen pörräsi ohitse, kiurut liversivät ja tuttu varis kraakkui tervehdyksensä. Vapun vaihtelevien ilmojen jälkeen aurinko on kerännyt kaikki voimansa ja näkökentän täyttää sini- ja valkovuokkojen sekä leskenlehtien loisto. Molemmat kissanikin ampaisivat riemuiten ja toisiaan takaa ajaen peltoa kohti.

Pellolla tutkailin oikeastaan ensimmäistä kertaa talven jälkeen, mitä sinne kuuluu. On upeaa nähdä monivuotisten ruohosipuleiden ja raparpereiden olevan nyt jo voimakkaassa kasvussa. Myös mintut löytyivät, kun hieman perkasi ja leikkeli viimesyksyisiä varpuja pois. Persiljakin oli talvehtinut ja marjapensaissa pursui melkoisia lehdenalkuja. Hyvältä siis näyttää ja jonkin aikaa touhuttuani ovat salaatit, tillit ja pinaatit jo istutettu.

Itse nautin suunnattomasti näistä toukotöistä, johtuen kai siitä että olen maalta kotoisin. Siellä vuodenajat kulkivat osana elämää makuina, näkemisenä, tuntemisena ja hajuina. Maatyöt eivät ole keveimmästä päästä, mutta nyt kun enimmän aikaa tekee ”siistiä sisätyötä” niistä saa kaivattua liikettä keholle. Lisäksi tunnen, että aivotkin lepäävät siinä samalla kun kädet tekevät perkausta ja istututusta.

Kaikkia eivät maatyöt houkuta, eikä tarvitsekaan. Silti toivon, etät jokainen pysähtyisi hetkeksi katsomaan ja tuntemaan kevään etenemisen. Nauttimaan auringon lämmöstä, tuulen vireestä ja lintujen laulusta. Vaikka eläisi keskellä kaupunkia, olisi hyvä päästä jollain tavoin yhteyteen luonnon kanssa. Lisääntyvä valo virkistää, luonnon kiihkeä kevättohina energisoi ja toisaalta ulkoilmassa mieli levollistuu.

Tuntuu hyvältä olla osa tätä kaikkea. Luonnon kierrossa ja keskellä voi olla täysin oma itsensä, iästä, asemasta tai mistään ulkoisesta riippumatta. Voi muistella lapsuuden ja nuoruuden kevätpäiviä ja tuntea sen saman ihmettelyn ja odotuksen tunteen. Kesä on jo ovella! Nauttikaa ihmiset jokaisesta päivästä ja pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne.

Anna itsellesi vapaata!

Anna itsellesi joskus myös lupa väsyä.

Alkutalvi on ollut meillä Virvotteessa ainakin hyvin tuotteliasta ja jopa kiireistäkin aikaa. Välillä pitää oikein muistuttaa itsellekin kaikki omat opetukset ja kerrata vireyden perusasioita: Mielen hallintaa, riittävää unta, laadukasta ja säännöllistä ravintoa, sopivasti liikuntaa ja työn määrän suhteuttamista.

Tuon työn suhteuttamisen kanssa on joskus vaikea elää. Tahtoa ja vireyttäkin löytyy välillä venytettynä vaikka miten pitkään, mutta sen jälkeen on muistettava se, miten palautuminen tästä ”venytyksestä” vie aikansa. Itse olen ottanut nyt tavaksi järjestää suurinpiirtein kerran parissa kuukaudessa pidemmän (3-5 päivää) vapaaputken ja lähden silloin pois työ- ja kotiympyröistä.

En toki tarkoituksella venytä jousta aina loppuun odottaen sitten tuota lepojaksoa, vaan pyrin muutenkin pysymään kohtuudessa. Silti olen huomannut, että pidempi vapaa todella lataa akkuja ja antaa voimaa enemmän kuin pelkät viikottaiset ”normivapaat”. Lisäksi olen tehnyt sopimuksen itseni kanssa, että nuo pidemmät vapaat on ”aikatauluttamattomia” ja melko vapaita puhelimesta, netistä sekä jopa tv.stä. Silloin saa lojua, lukea, ulkoilla, haahuilla, unelmoida – ihan mitä vaan.

Pidä sinäkin huoli riittävästä ”aikatauluttamattomasta” ajasta. Pyhitä lepopäiväsi lepoon ja rentoutumiseen sekä jätä yhteydenpito ympäristöön vapaalla vähemmälle. Ei aina tarvitse olla saatavissa kiinni, eikä aina tarvitse huolehtia jostain. Siihen on sitten taas kaikki mahdollisuudet, kun päätät niin. On vain uskottava, että maailma pyörii ilman sinun jatkuvaa aktiivisuuttasi - se nimittäin oikeasti tekee niin... ja vaikka olisi muutaman päivän ihan itsensä kanssa, siihen aktiivisuuden  pyörteeseen on helppo taas imeytyä mukaan - kalenteri pitää siitä huolen :-)